Blogi  No.1  27.11.2017

 

 Varhaislapsuudestani mielessä on säilynyt kahdenlaisia muistoja; vaarallisia tilanteita ja mieluisia kokemuksia.

 Ensimmäiset viisi elinvuottani asuimme Höntönvaarassa pienessä vuokramökissä Höntönlammen rannalla. Isä oli rintamalla ja kävi kotona vain pari kertaa, joten isästä minulla on vain hämäriä muistoja. Vanhin siskoni Anja oli syntynyt 1938, minä 1940, ja siskoni Silja 1942. Raija ja Pirjo syntyivät sodan jälkeen.

 Äiti oli kotona meitä hoitamassa enkä ole koskaan kysynyt häneltä miten tulimme toimeen. Mökillä oli varmaan pieni peltotilkku, jossa äiti kasvatti perunoita ja vihanneksia, ne olivat pääasialliset ruoka-aineet.

 Meillä oli suuri koira, ilmeisesti saksanpaimenkoira. Se veti meitä kelkassa, jolla laskimme myös mäkeä alas järvenrantaan.

 Isän lomalla ollessa hän lämmitti saunaa, joka syttyi kerran tuleen. Isä ja äiti sammuttivat kuitenkin tulipalon kaivosta kantamallaan vedellä heti alkuun, joten se ei kai pahemmin palanut.

 Jatkosodan aikana venäläiset partisaanit surmasivat naapurikylästä useita äitejä ja lapsia ja kulkivat myöskin Höntönvaaran läpi yöllä. Seuraavana päivänä pakenimme

kylästä ja päädyimme evakkoon äidin veljen luokse Liperiin. Evakkomatkasta ja muista sodankauhuista en itse muista mitään, äiti kertoi niistä meille lapsille vasta paljon myöhemmin.

 Sodan jälkeen muutimme Höntönvaarasta Jaakonvaaraan, josta isä oli ostanut kahden hehtaarin alueen, jonne rakennettiin meidän omaksi kodiksi kahden huoneen mökki. Muuttokuorma kuljetettiin hevosen vetämillä rattailla 7 kilometrin matkan, kun kylien välillä ei ollut vielä autotietä. Meillä oli silloin kotieläimenä vain yksi kissa, Killi nimeltään. Se kulki mukana koko matkan, vaikka aina aikaisemmin oli jäänyt kotiin kun olimme menneet jonnekin asioille.

 Jaakonvaaraan muuttaessa olin viisi vuotias, ja sen jälkeisestä lapsuudesta muistikuvat ovat luonnollisesti selvempiä, vaikka monet niistäkin alkavat himmetä iän myötä.

 Ensimmäiset vuodet  sodan jälkeen olivat puutteen keskellä elämistä. Ravintona olivat edelleen omasta pellosta saadut perunat, kaura ja kasvikset. Alkuun meillä ei ollut edes omaa lehmää, eikä rahaa lihan ostoon. Kansakoulussa saimme joskus lihakeittoa lounaaksi ja muistan kun kerran käärin salaa keitosta lihakimpaleen paperiin ja vein äidille kotiin. Äidille tuli kyyneleet silmiin. Hän söi lihan mutta pyysi etten tekisi sitä uudelleen.

 Kouluruokaan kunkin perheen tuli tuoda määrätty määrä perunoita kotoa ja kerätä puolukoita, muistaakseni viisi litraa lasta kohden.

 Kaksi kertaa minulle sattui onnettomuus josta selvisin hengissä kuin ihmeen kaupalla.

 Sunnuntaisin kylän lapsille pidettiin pyhäkoulua vuoroin kunkin kodissa. Kerran ajoimme polkupyörillä erääseen kotiin  viiden kilmoertin päässä kylän keskuksesta. Minulla ei ollut omaa pyörää, siksi ystäväni Heikki otti minut pyöränsä tangolle. Ajoimme kovaa vauhtia alas mäkeä jossa kylän lehmätkin olivat jonossa matkalla metsään. Äkkiarvaamatta yksi lehmä lähti  ylittämään maantietä juuri pyörämme edessä. Törmäsimme lehmään ja kaaduimme maantielle lehmä mukana. Minä iskin pääni tiehen ja menetin tajuntani. Heräsin  myöhemmin omassa vuoteessani. Tajuuttomuus noli kestänyt yli tunnin. Siitä on vieläkin arpi otsassani.

 Toisessa tapauksessa olin viemässä kahvia ja voileipiä lounaaksi isälle tietyömaalle, jossa hän toimi kallion räjäytysryhmän johtajana. Saavuin hiihtäen työmaalle suoraan metsästä, ja siksi en kuullut heidän ampuvaroitushuutoaan. Lähdin ylittämään lumesta paljaana olevaa kalliota tien keskellä. Vasta sitten nenääni osui kitkerä savunhaju. Samassa näin ympärilläni sytytyslankoja, jotka paloivat kohti dynamiittipanoksia.

Samalla kuulin isän huutavan, ”painu äkkiä siitä kalliolta metsään!” Sukset jalassa pääsin hädintuskin lumivallin yli metsään ennen kuin ensimmäiset panokset räjähtivät. Painauduin mahalleni lumeen ja vedin käteni pään suojaksi. Panoksia räjähti kymmenen kertaa ja kuulin kuinka kivilohkareet jysähtelivät maahan ympärilläni. Panosten loputtua isä ja toiset miehet juoksivat paikalle katsomaan miten olin selviytynyt. Vain metrin päässä minusta oli päänkokoinen kivijärkäle, mutta minuun ei ollut osunut yhtään lohkaretta, vaikka suuri määrä oli lentänyt minun yli metsään. Jälkeenpäin tapausta muistellessa olen varma siitä että suojelusenkelini oli

varjellut minua koska minun kuolemani aika ei ollut vielä koittanut.

 Kotimme Jaakonvaarassa seisoi vaaran rinteellä, josta avautui metsämaisema Höntönvaaran suuntaan. Kotimme sijaitsi kylän laidalla, joten kaikki kylän kolmisenkymmentä taloa sijoittuivat sivustoille ja vaaran laella olevan kansakoulun taakse. Luonnon kauneus syöpyi mieleeni alitajuisesti, lapsena en vielä pystynyt kuvailemaan sitä omin sanoin. Kaikki vuodenajat, pakkaset ja kesähelteet olivat itsestään selvyyksiä, nautin kaikista vuodenajoista ja sään vaihteluista tiedostamatta niiden vaikutusta luonteeni kehittymiseen. Joskus kirkkaana talvi-iltana äiti saattoi kutsua meidät ulos katselemaan revontulia,  jotka hän oli nähnyt ulkohuusissa käydessään.

 Metsässä yksin liikkuessani en erityisemmin pelännyt karhuja tai susia, vaikka joskus kuulimme niiden liikkuneen lähistöllä, ja kerran susi oli tappanut yöllä naapurin koiran, joka oli ulkona  hihnaan sidottuna eikä siksi päässyt pakenemaan.

 Parin kilometrin päässä oli joki, jossa asusti majavia, ne olivat padonneet pesää varten joen niin että pystyivät asumaan pesässä myös talvella. Kerran kesällä lähdin yksin yöksi joen varteen toivoen näkeväni majavat joessa. Vietin koko yön laavussa joen varrella, mutta en onnistunut niitä näkemään. Nautin kuitenkin kesäyön hiljaisuudesta karhuja tai susia pelkäämättä.

 Ahvenien onkiminen oli minulle mieluisa harrastus ja työ kansakoulun yläluokilla ollessa. Siikajärvi oli meiltä kahden kilometrin päässä, ja sen rannoilla ja siihen  virtaavan joen varrella ongimme ahvenia, Anja siskon tai joskus naapurin Pentin kanssa. Hyvällä onnella saatoimme onkia sata 10-20 sentin ahventa parissa tunnissa. Äiti ilahtui niistä ja perkasimme ne yhdessä  heti ahvenkeitoksi illallispöytään.

 Karjalan piirakat ja sultsinat  ovat vieläkin minulle herkkuja joita saatoin nauttia äidin valmistamina kotona, useimiten lauantai-iltana. Silloin äiti leipoi myös munkkeja, jotka nekin ovat täällä Japanissakin minulle suurta herkkua kahvin kera. Munkkeja saa Kamakuran liikkeistäkin, mutta sultsinoita ja piirakoita voin syödä vain lomilla Suomessa. Anja-siskoni oppi sultsinoiden valmistamisen äidiltämme ja siskon kotona vierailessa hän valmistaa  niitä koska tietää mieltymykseni niihin. Olen kuullut että niitä on nykyisinkin myytävänä Joensuun torilla.

 Puolukoiden, mustikoiden ja lakkojen keruu oli lapsuudessa mieluista puuhaa, ja meillä kerättiin puolukoita talven varalla useita satoja litroja. Niitä juotiin puolukkamehuna ja niistä tehtiin vispipuuroa. Nykyisinkin yritäämme ajoittaa kotimaan lomat syksyyn puolukka-aikaan, silloin poimimme puolukoita 30-40 litraa Japaniin tuotavaksi. Nykyisin tulli ei juuri tarkista matkatavaroita, joten saamme ne turvallisesti varastoon jääkaappiin.  Japanissa nautimme ne sellaisinaan soijamaidon ja hunajan kera.

 Partioleireit tarjosivat minulle tehokasta kokemusta luonnossa elämiseen. Nukuimme teltoissa syrjässä asuntoalueista ja kesäleirit kestivät usein kaksi viikkoa. Partiojohtajana toimiminen mukaan luettuna nukuin nuoruudessa teltassa yhteensä 150 yötä. Nuoriso-ohjaajana toimiessa järjestimme kerran myös viikon kestävän talvileirin, jonka aikana lämpö laski yöllä 20 pakkasasteeseen. Onneksi meillä oli käytössä suuret armeijalta saadut teltat joita voitiin lämmittää puukaminoilla.

Edellä kuvaamani lapsuuden muistot ovat kaikki esimerkkejä jumalan johdatuksesta ja varjeluksesta elämässäni.

Elämäni myöhemmistä vaiheista olen kirjoittanut suomeksi kirjan nimellä ”Sinisilmäinen samurai - Suomalaisella sisulla Japanin senaattiin”.(Gummerus 2015) se ilmestyy tänä keväänä myös japaninkielisenä. Siinäkin näkyy punaisena lankana Jumalan johdatus läpi elämäni kaikkien vaiheiden. Kirjani on samalla kuvaus japanilaisesta yhteiskunnasta, jonka keskellä olen elänyt tähän mennessä jo puolivuosisataa.

Mail this page